Vuositolkulla olen miettinyt miten kategorisoida kaiken roxahtavan musiikkini. Varsinaisesti genrestä piittaamatta. Miten luoda ja polttaa se ultimate bilelevy... Kun yrittää tunkea kaikki parhaiksi luokittelemansa zipaleet 6 normi-cd:hen ja ottaa ne reissulle mukaansa, huomaa äkisti, että joo... hyvä biisi, mutta ei tähän tunnelmaan....
Kunnes keksin sen! Listataan biisit humaltumisasteen mukaan: nousu, känni, jurri.
Nousu-biisit on niitä reippaita zz-top tyyppisiä rynkytyksiä, joihin sopii tölkki lantion tasolla olevaan käteen ja lievä niskan nytkyttely biitin tahdissa.
Känni-biiseissä tölkki nousee ylös eteenpäin ja huudetaan kurkku suorana rökkänröl asennossa/asenteella kertsarit kitarisat päristen.
Jurri-biiseissä moshataan puoli biittiä myöhässä ja/tai hoilataan pateettis-surumielis-destruktiivisia säkeistön loppuja, kun ollaan liian kännissä keretäkseen rimmin alkuun matkaan. Tähän kategoriaan voi kuulkaas sisällyttää todella laajan valikoiman biisejä.
Testaan teoreemaani seuraavalla kundien mökkikeikalla. Autossa nousu-biisit, perillä känni-cd soimaan ja ensimmäisten turskahdellessa nenilleen hivutetaan jurri-cd blasteriin levittämään universaalia angstia.
Aaargh... Istun kotona ja odottelen remonttimiestä saapuvaksi. Lueskelen maileja ja vanha tuttu jo kuiskii korviini: "Ihan vähän vaan... Ei siitä ole mitään haittaa.." Polttaa, polttaa! Menetkös perkele tiehesi siitä!
Eilen oli iltapäivällä jo ihan hyviä hetkiä, jolloin tuntui, että sain jopa jotain suunnitelmallista aikaan. Nyt on vaan kestettävä. Onneksi tuo remonttireiskakin ilmaantui paikallensa.
Päivä yksi takana. Missä ovat pillit ja kellot. Missä luuraa enkelikuoro ja laakeriseppele. Selätin ensimmäisen päivän, mutta en saanutkaan mitään palkintoa. Sama paskamieli ja vitutus, mutta ilman päivittäistä endorfiinia.
Tänään on vaikea päivä. Tänään aloitan vieroituksen addiktiostani. Addiktiosta, joka on alkanut ottaa elämäni ohjakset käsiinsä. Se tulee töihin, kotiin, uniin, suunnitelmiin. Se käyttää minua hyväkseen johonkin epämääräiseen päämääräänsä. Pahinta on, että se tulee minusta itsestäni. Jostakin sisältäni. Se on osa minua. Se kasvattaa valtaansa, kuin mielen syöpä. Se ottaa persoonani valtaansa silloin kun haluaa. Miten taistella itseänsä vastaan ja selvitä siitä voittajana?
Tänään on hyvä päivä, sillä minulla ei ole kuin voitettavaa. Pääsen viimeinkin eroon tästä paskasta. Luulisin jo ainakin tuntevani vastustajani kaikki metkut.
Anna meille meidän jokapäiväinen pikkukännimme. Itse hoidan sen vetämällä iltaisin puolikkaan punkkupullon ja pari tiukkaa, että lentokorkeus pysyy riittävänä. Ettei sakkaa ennen sänkyyn kaatumista.
Tällä hetkellä näin vain on parempi. Näin olen onnellisempi. Tai ainakin se saa tuntumaan siltä..
Jalkaan ampumisen maailmanmestari. Oikein molempiin jalkoihin. Molemmat piipulliset tyhjäksi.
Tein niin kuin halusin. Niin kuin tuntui hyvältä. En niin kuin olisi oikein tai järkevää. Vaan niin kuin tuntui tarpeelliselta ja joka antoi mieleeni rauhan. Tehty on ja olen siihen tyytyväinen.
Toivottavasti voin nyt jättää tehdyn taakseni, asetella tekoseni arkkuun ja laskea arkunkannen alas.
Toivottavasti pärjään tämän kokemuksen varassa niin pitkään, että olen unohtanut tarpeeni.
Järjettömän suuri on halun tyydyttämisen tarpeen voima, kun sitä ei voi järjellä vastustaa. Edes minä. Kaikesta riippumaton. Paitsi itsestäni.
Mitä ikinä tapahtui niille loistaville, irvokkaille, synkille, perversseille ja elämänmakuisille blogeille ja blogisteille jotka sen enempää itseään kuin lukijoitakaan säälimättä raapivat sielujensa syyhyävät ruvet vereslihalle kirjoituksillaan?
Nyt kun katson blogilistaa, niin yhdeksän kymmenestä kuumimmasta on toistensa kopioita, joissa suviliisa 19-21 v. kirjoittaa niinku vähän itestään ja sit niinku aika ihkuista kengistään. Että FCUK, todellakin.
Hooops.... Liian kevyet oli mullat, liian ohut arkun kansi. Jouduin herätetyksi. Nyt katson tätä maailmaa hiekkaisin silmin ja maan maku suussani. Jos jotakin haudan pohjalle jäi, niin illuusioni ja kunnioitukseni. Niin itsekunnioitukseni kuin arvostukseni ihmisluontoa kohtaan. Pimeätä ja kylmää. Elämä on. Niin kuin kuolemakin.
Master: Zuman! Zuman: ttTäh? Kuka siellä? Master: Älä peljästy. Olen sinun luojasi Zuman: OMG! Mitä nyt? Master: Minulla olisi sinulle vähän asiaa. Olen tässä vähän miettinyt tätä sinun tapaustasi. Zuman: Niin? Nyt alkaa pelottamaan... Master: Niin. No kyllähän sinunkin täytyy myöntää, ettei tämä sinun produktiosi enää oikein kulje. Zuman: Miten niin ei kulje?
Master: Eikös sinustakin tuo tuotantosi ala jo toistaa itseään. Jotakin
ihme valittamista ja vinkunaa etupäässä. Eihän tuommoista kukaan jaksa
seurata. Ja sitä paitsi nuo blogitilasot... Zuman: No mitä niistä sitten? Master: Ei ne kyllä mitään mairittelevia sinun kannaltasi ole. Zuman: Herranen aika! En kai minä nyt niiden takia täällä omaa sieluani kalttaa.
Master: Etpä tietenkään. Etpä tietenkään. Vaan ihan oikeasti. Kyllä
tämä taitaa olla jo sinulle itsellesikin kovin raskasta. Joten
palautahan ne hiekat sieltä tiimalasistasi ja pannaan tälle hommalle
piste. No hard feelings.. Zuman: Siis eikä. Mulla olisi kyllä ollut vielä joitain asioita... Master: No miksi ihmeessä et sitten ole niitä tuonut esille? Milloin viimeksi olet blogiasi päivittänyt? Zuman: No kun on ollut tässä kaikenlaista.. Master: Etkä niistäkään ole mitään kirjoittanut. Joten eiköhän tämä nyt ole ihan selvää salettia. Zuman: Jos kerran niin olet päättänyt. Mutta saanko laittaa vielä viimeiset terveiset. Master: Saat toki
Zuman: Joo. Siis kaikki on ihan ok. Ei tullut lääkäriltä puukkoa eikä
tappotuomioita. Ei nappia otsaan. Yritin vaihtaa työpaikkaa, vaan se ei
onnistunut. Yritin vaihtaa asuntoa, vaan sekään ei onnistunut. Jumittaa
vaan ihan täysillä. Vaan sain kuitenkin laitettua korkin kiinni tuon
addiktioni suhteen. Ainakin vähäksi aikaa. Olen päättänyt kiusata
itseäni ihan sikana ja pitäytyä pois tuosta. Oikein katsoa ja
tarkkailla, minkälaisia ja kuinka pahoja viekkareita siitä tulee.
Nauttia tuskasta! Ja teille rakkaat ihmiset: Lostis, Turisti,
Annareetta, Ulla, Helena, Marinadi, Emmaretta + muut. Älyttömät
kiitokset teille kaikille. Keep on rocking... Helena, toivottavasti
löydät rauhan. Olisi ollut mukava tavata sinut. Samoin Annareetta.
Olisin halunnut tavata sinut joskus. Ehkä sitten seuraavassa elämässä.
Pitäkää toisistanne huolta. Olette tärkeitä jokainen. Master: Joo, joo ja maailmanrauhaa.... Olikos siinä kaikki? Zuman: Ollaanpas sitä nyt niin Masteria. Eikö olisi mitään jatko-osa tai reinkarnaatio-optiota? Master: Enpä tiedä tuosta. On ajatukset tässä itselläkin aika jumeksessa. Zuman: Sit vielä se yks. Se loppukevennys. Laittaisitko vielä sen tähän Master: Hmm.. No kaipa sinä olet sen ansainnut. Vaan se oli sitten siinä. Sanohan nyt kaikille hei hei, Zuman. Zuman: nyt kaikille hei hei, Zuman.
Jees. Kent oli ihan törkeen hyvä. Jätte bra! Saundit viimeisen päälle
kohdillaan, jengi messissä, tyylikäs valospektaakkeli päällänsä. Tunti
ja kolme vartti mukaanlukien kaksi encorea rokimpeja versioita vuosien
varrella karttuneista siivuista. Toki uudempaan päähän painottuen.
Mikäpä siinä hyvässä seurassa ollessa. Tykkäsin.
Vaan siitä huolimatta on katsottava totuutta silmiin. Lisää
verikokeita huomenna. Kahden viikon päästä ultraan. Taidanpa tietää jo
tulevan tuomioni. Kiitos *pedioitten ja lääkäriporttaalien, pystyy
maallikokin hiukka tsekkaamaan, että missä mennään. Voipa tulla
kohtapuolin puukkoa selkään. Kirjaimellisesti.
