Master: Zuman!
Zuman: ttTäh? Kuka siellä?
Master: Älä peljästy. Olen sinun luojasi
Zuman: OMG! Mitä nyt?
Master: Minulla olisi sinulle vähän asiaa. Olen tässä vähän miettinyt tätä sinun tapaustasi.
Zuman: Niin? Nyt alkaa pelottamaan...
Master: Niin. No kyllähän sinunkin täytyy myöntää, ettei tämä sinun produktiosi enää oikein kulje.
Zuman: Miten niin ei kulje?
Master: Eikös sinustakin tuo tuotantosi ala jo toistaa itseään. Jotakin ihme valittamista ja vinkunaa etupäässä. Eihän tuommoista kukaan jaksa seurata. Ja sitä paitsi nuo blogitilasot...
Zuman: No mitä niistä sitten?
Master: Ei ne kyllä mitään mairittelevia sinun kannaltasi ole.
Zuman: Herranen aika! En kai minä nyt niiden takia täällä omaa sieluani kalttaa.
Master: Etpä tietenkään. Etpä tietenkään. Vaan ihan oikeasti. Kyllä tämä taitaa olla jo sinulle itsellesikin kovin raskasta. Joten palautahan ne hiekat sieltä tiimalasistasi ja pannaan tälle hommalle piste. No hard feelings..
Zuman: Siis eikä. Mulla olisi kyllä ollut vielä joitain asioita...
Master: No miksi ihmeessä et sitten ole niitä tuonut esille? Milloin viimeksi olet blogiasi päivittänyt?
Zuman: No kun on ollut tässä kaikenlaista..
Master: Etkä niistäkään ole mitään kirjoittanut. Joten eiköhän tämä nyt ole ihan selvää salettia.
Zuman: Jos kerran niin olet päättänyt. Mutta saanko laittaa vielä viimeiset terveiset.
Master: Saat toki
Zuman: Joo. Siis kaikki on ihan ok. Ei tullut lääkäriltä puukkoa eikä tappotuomioita. Ei nappia otsaan. Yritin vaihtaa työpaikkaa, vaan se ei onnistunut. Yritin vaihtaa asuntoa, vaan sekään ei onnistunut. Jumittaa vaan ihan täysillä. Vaan sain kuitenkin laitettua korkin kiinni tuon addiktioni suhteen. Ainakin vähäksi aikaa. Olen päättänyt kiusata itseäni ihan sikana ja pitäytyä pois tuosta. Oikein katsoa ja tarkkailla, minkälaisia ja kuinka pahoja viekkareita siitä tulee. Nauttia tuskasta!
Ja teille rakkaat ihmiset: Lostis, Turisti, Annareetta, Ulla, Helena, Marinadi, Emmaretta + muut. Älyttömät kiitokset teille kaikille. Keep on rocking... Helena, toivottavasti löydät rauhan. Olisi ollut mukava tavata sinut. Samoin Annareetta. Olisin halunnut tavata sinut joskus. Ehkä sitten seuraavassa elämässä. Pitäkää toisistanne huolta. Olette tärkeitä jokainen.
Master: Joo, joo ja maailmanrauhaa.... Olikos siinä kaikki?
Zuman: Ollaanpas sitä nyt niin Masteria. Eikö olisi mitään jatko-osa tai reinkarnaatio-optiota?
Master: Enpä tiedä tuosta. On ajatukset tässä itselläkin aika jumeksessa.
Zuman: Sit vielä se yks. Se loppukevennys. Laittaisitko vielä sen tähän
Master: Hmm.. No kaipa sinä olet sen ansainnut. Vaan se oli sitten siinä. Sanohan nyt kaikille hei hei, Zuman.
Zuman: nyt kaikille hei hei, Zuman.

Jees. Kent oli ihan törkeen hyvä. Jätte bra! Saundit viimeisen päälle kohdillaan, jengi messissä, tyylikäs valospektaakkeli päällänsä. Tunti ja kolme vartti mukaanlukien kaksi encorea rokimpeja versioita vuosien varrella karttuneista siivuista. Toki uudempaan päähän painottuen. Mikäpä siinä hyvässä seurassa ollessa. Tykkäsin.




Vaan siitä huolimatta on katsottava totuutta silmiin. Lisää verikokeita huomenna. Kahden viikon päästä ultraan. Taidanpa tietää jo tulevan tuomioni. Kiitos *pedioitten ja lääkäriporttaalien, pystyy maallikokin hiukka tsekkaamaan, että missä mennään. Voipa tulla kohtapuolin puukkoa selkään. Kirjaimellisesti.

Kentin keikka tulevana lauantaina. Niinpä olen kuunnellut näitä levyjä tässä viime päivinä. Synkistelylevystä ajatukseni harhautuikin sitten omaan kuolemasuhteeseeni. Du och jag, Döden. Ollaan oltu kavereita jo pitempään. Ei ole minun tarvinnut pelätä sinua enää pitkään aikaan.

Ensi kerran tapasimme ollessani viisivuotias. Olin jonkun kaukaisen sukulaisperheen mökillä laiturin vierellä polskuttelemassa uimarenkaan kanssa. Olihan minua toki varoitettu, että ranta on sitten äkkisyvä. Mutta kauankos tuommoiset mielessä pysyy. Niinpä oli vain ajan kysymys, milloin jalkani eivät enää ylettäneet pohjaan ja luiskahdin uimarenkaan läpi uppeluksiin. Koska en osannut uida, tuli mieleeni edetä syventeestä pomppimalla rannan suuntaan. Onneksi pystyin kuitenkin jokaisen pohjasta ponnistamisen jälkeen saamaan päätäni sen verran pinnalle, että ehdin aina haukata puolikeuhkollista happea. Vähitellen pääsin riittävän matalalle ja vedestä pois. Siihen mennessä vanhempani olivat ehtineet jo laiturille ja heidän säikähdyksensä purkautui naureskeluna ja leikinlaskuna. Minua ei naurattanut, sillä tiesin sinun seuranneen tilannetta vierelläni.

Seuraava tapaamisemme järjestyi jälleen vesielementin ääressä. Tällä kertaa uimahallissa pari vuotta myöhemmin. Lasten altaalta pääsi suoraan aikuisten altaan puolelle alittamalla niitä erottavan poijunauhan. Lasten altaan pohja päättyi portaan tavoin ja aikuisten allas oli tuplasti syvempi kuin lasten allas. Tietenkin kaverini kanssa roikuimme poijusta kiinni pitäen aikuisten altaan puolella varpaamme tukea ottaen lasten altaan pohjasta. En tiedä, mitä tapahtui, mutta yhtäkkiä jalkani eivät enää osuneetkaan lasten altaan kynnykseen eikä käteni pitänyt kiinni poijuista. Vajosin aikuisten altaan pohjaan, josta yritin tietenkin samaa hyvää vanhaa taktiikkaa käyttäen päästä lasten altaan puolelle. Siis täydellinen toisinto, paitsi että tällä kertaa tekniikka ei purrutkaan. En saanut päätäni pintaan asti. Paniikki alkoi hiipiä mieleeni, mutta yhtäkkiä jalkani tapasivatkin lasten altaan pohjan. Oliko joku nostanut minut sinne? Sellainen kuva minulle jäi, mutta en nähnyt ympärilläni ketään, joka olisi toruvasti tai huolestuneesti tuijottanut minua. En nähnyt ketään, joka olisi ollut millään lailla kiinnostunut tekemisistäni. Edes kaverini ei tuntunut huomaavan tapahtunutta. Olinko siis itse päässyt kuitenkin ylös sieltä syvemmän altaan pohjalta? Ei ainakaan yhtään tuntunut siltä. Oliko niin, että sinä et vielä halunnut ottaa minua mukaasi. Miksi?

Kolmannen kerran tiemme kohtasivat liikenteessä. Olimme ystävieni kanssa menossa lelukauppaan jälleen pari vuotta edellisen tapaamisemme jälkeen. Matkalla meidän oli ylitettävä paikallinen vilkasliikenteinen pääkatu tai oikeastaan valtatie. Reittimme kulki toki suojatietä käyttäen. Katsoin vasemmalle, josta lähestyi neljä autoa ja oikealle, josta ei tullut yhtään. Laskin vasemmalta tulevia: yksi, kaksi, kolme, nyt! Niin, se neljäs sitten törmäsi minuun ja muistan vieläkin elävästi sen turkoosin värisen konepellin ja Peugeotin merkin lähestyvän hullun vauhdilla silmiäni. Poks ja lensin kaaressa metrin päähän. Kuski hyppäsi kauhuissaan ovesta ulos ja juoksi luokseni. Minä vain nousin rauhallisesti ylös ja vakuuttelin olevani kunnossa. Järjetön ja vastuuton kuski, mutta hän päästi minut menemään kavereitteni kanssa. Jatkoimme siis matkaamme kohti lelukauppaa. Päästyäni noin 50m törmäyspaikasta, hävisi minulta näkö. Kuulin kaiken ja pystyin kävelemään, mutta en kertakaikkiaan nähnyt yhtään mitään. Ajattelin sinun ottavan jo vähitellen etumaksua minulta. Minusta tulee siis sokea, ajattelin ja totuttelin ajatukseen. Vaan ehkä ei mennyt kuin puolisen minuuttia, kun näköni alkoi vähitellen palaamaan. Taaskaan kaverini eivät olleet huomanneet mitään. Ja sinä siinä vierellä varmaan virnistelit.

Seuraavaksi löitkin minua sitten jo tosi lujaa. Halusit osoittaa valtasi, mielivaltasi. Sen, että et säästä ketään, lopulta. Kuka tahansa, koska tahansa, silloin kuin sinun mielestä on aika. Tuosta noin. Viuh. Ja häntä ei enää ollut olemassa. Tyttöystäväni sydänlihas repesi 16 vuotiaana ruokamyrkytyksestä aiheutuneen käsittämättömän rajun oksentelun seurauksena. Ei voi olla totta, mutta on. Työnsit vuosiksi jäätä silmiini, korviini, sisimpääni, suolistooni, sydämeeni. Olisit jäädyttänyt aivonikin samalla. Turruttanut ne niin, että en olisi jaksanut ajatella ja muistella ja katkeroitua. Vihasin sinua, niin kuin mitään voi koskaan vihata. Saatanan paska perkele vittupää. Et sitten keksinyt ottaa ketään muuta.

Niinpä päätit selvittää välimme. Puhua kuin mies miehelle. Olinhan jo 18 ja siis täysi-ikäinen. Kävin verikokeessa. Kyynervarteni suonesta lirutettiin pari tuubillista verta ties mitä tarkoitusta varten. En enää muista. Hoitsu oli kuitenkin tökkinyt suoneeni läpireiän, joten verta valui lihaksiin ja kudoksiin jonkin aikaa. Seurauksena oli helvetillisen kipeä ja erittäin värikäs vasen olkavarsi. Siis olkapäästä kyynerpäähän pakkautunut veri hapatessaan loisti kaikissa sateenkaaren väreissä tehden käteni täysin käyttökelvottomaksi. Haittahan oli onneksi vain tilapäinen. Muutama päivä kärvistelyä ja vähitellen käteni tulisi täysin kuntoon. Vaan näin kuitenkin seuraavana yönä unen. Unessa tapasin jälleen tyttöystäväni, niin kuin monina öinä aikaisemminkin. Tällä kertaa hänellä oli kuitenkin vakavaa asiaa. Hän kertoi, että hän tarvitsi minua avuksensa yhteen tärkeään tehtävään. Hän tarvitsi minua avuksensa kantamaan Jeesuksen arkkua. En ole ollut koskaan mikään himouskovainen, mutta suhtaudun kuitenkin syvällä kunnioituksella konseptiin nimeltä Jeesus. Joten olin varsin otettu tästä luottamustehtävästä. Niinpä lähdin hänen matkaansa ja otimme arkun kannettavaksemme. Mistä ja minne olimme sitä kantamassa? En tiedä. Sillä heräsin unesta äärettömän huonoon oloon. Pulssini oli lähellä kahtasataa. Olin jääkylmä ja hikinen. Nousin ylös, laitoin valot ja huomasin, että kynteni olivat aivan siniset. Lopullisesti säikähdin, kun huomasin, että sukuelimeni olivat miltei täysin surkastuneet. Nyt siis lähden. Olin varma. Hyvästi maailma. Pirjo-Liisa tuli itse hakemaan minut. En ollut oikeastaan enää edes katkera. Tämä oli tässä ja se siitä. Kuljin tähän asti oman tieni. Välillä oikein, välillä väärin, mutta itsepä kuljin. Eikä minua oikeastaan jää tänne edes kukaan kaipaamaan, joten samapa tuo. Mennään nyt sitten. Vähitellen kohtaus kuitenkin antoi periksi ja elimistöni alkoi osoittaa elon merkkejä. Päätin käydä herättämässä vanhempani, jotka veivät minut saman tien keskellä yötä aluesairaalaan. Otettiin sydänfilmit, eikä niissä näkynyt mitään huolestuttavaa. Olin käynyt läpi rytmihäiriön tai sitten kädestäni liikkeelle lähtenyt hyytynyt veripaakku oli kulkenut sydämeni läpi. Mene ja tiedä, mutta jostakin syystä tuon kokemuksen jälkeen en ole enää pelännyt sinua. Enkä ollut enää katkerakaan. Sinähän vain teet työtäsi. Et ole hyvä etkä paha. Sinä vain olet.

Vuosia on vierähtänyt ja aina silloin tällöin olet muistuttanut olemassaolostasi järjestäen näitä "läheltä piti" -tilanteita. Olet myös vieraillut perheessäni. Et enää yllättäen, vaan valmistellen ja rauhoittaen. Joskus niin on hyvä. Vaan onko sinulla nyt taas jotain ihan henkilökohtaistakin asiaa, kun lääkärini mukaan sisäelimeni vaativat jatkotutkimuksia. Vähän jännittää, kuitenkin...

Minkähänlaiset sfäärit tästä lähtisi? Pakkohankinta seuraavalla Japanianmatkalla!

Kiva ajatella joskus, että mihin tässä ollaan menossa. Ja mitä tulee tapahtumaan. Ja minkä on pakko tapahtua. Eli tsekataan vähän eri trendejä ja seurataan, missä ja miten ne kohtaa. Ja mitä sitten tapahtuikaan?

Esim:

- Trendi 1: Meistä ihmisistä tulee vähitellen aina vain eettisempiä eläinten oikeuksien suhteen. Kohta ei ole enää kivaa syödä Simo-Sikaa tai Leena-Lehmää. Se ei vain ole enää oikein.

- Trendi 2: Geneettisen manipulaation avulla voimme piakkoin muuntaa bakteerien toimintaa. Tuottamaan, hmm, vaikkapa puuvilla tai täysin synteettisiä kuituja.

- Trendi 3: Emmä kuitenkaan miksikään puhdasoppiseksi vegaaniksi halua ruveta. Sanoo pari miljardia kaksijalkaista.

- Täytyy tapahtua: No, hemmetti, kehitetään bakteeri, joka syö ruohoa ja paskantaa parasta pihvilihaa. Eliminoidaan ammut ja possut pois koko tuotantoketjusta. Tapahtuu varmaan joskus 2038, tai jotain. Jos ei kiehuta koko poppoo ennen sitä.

- Warning: Toivottavasti ei pikku bakteerimme pääse tuotantolaitoksesta karkuun, eikä ole kovin perso tavalliselle kotiruoholle. Vois olla pikkasen tylsää astella omalla kotipihalla kesäisenä kuulaankosteana aamuna mätänevän lihakentän yli..  No, lues ny vaikka Vonnegutin Kissan Kehto. Siinä taisi olla jotain vastaavaa....

Jotain uskomatonta tapahtui perjantaina. Yksi monivuotisista unelmistani toteutui. Löysin viimein vanhoista naistyökavereistani ihmisen, joka ymmärsi ja halusi olla mukana salaharrastuksessani. Otimme ns. taidevalokuvia yliopiston hämyisillä maanalaisilla käytävillä. Sieluni laulaa. 

Pientä personointia. Tuo sivupalkki ei vielä oo hyvä. Samoin kommenttiloorat täytyy vielä editoida. Palataan...

Todella upeeta! Olen pystynyt viettämään kokonaisen yhden tavis-arkipäivän häröilemättä juurikaan. Olen pystynyt tekemään duunia ihan 6 tuntia melkein ollenkaan menettämättä keskittymiskykyäni. Noh, ehkä vähän kuuntelin ja tabbasin biisejä siinä ohessa. Mutta kuitenkin. Koko viime viikon duunisaldo oli jotain 15 tuntia, mikä lienee ihan henkilökohtainen pitkänaikavälin pohjanoteeraus. Nenäni on pysynyt toisin sanoen puhtaana eli kuivana ihan kokonaisen vuorokauden. Tästä euforiasta riemastuneena vedinkin sitten tuommoiset härskit 3 tunnin yöunet. Night of the Lizards, you know...

Tämä tästä... ?

On vaikeaa on. On vaikeaa yrittää pysytellä haluamassaan suunnassa. On vaikea yrittää pysytellä viivojen välissä, kun on totuttautunut seilaamaan laidasta laitaan ilman mitään tolkkua. Enää en kuitenkaan anna itselleni lupaa vain todeta, että ei tästä mitään tule, ei kannata edes yrittää. Tulee ja kannattaa. Nousen uudelleen pystyyn jokaisen kaatumisen jälkeen. Nousen ja käyn läpi jokaisen putoamisen olosuhteet ja syyt. Menen hemmetti vaikka hoitoon, jos muu ei auta. Sillä nyt tämän pelleilyn täytyy kertakaikkiaan loppua.

Aloittelen tänään uudessa toimenkuvassa vanhassa duunipaikassa. Ei vielä kovinkaan tarkkaa tietoa, mihin tässä pitäisi ryhtyä, mutta näinhän se on aina vähän ollut. Luo itse työsi sisältö. Sopii mulle. Ainakin tuon matkailun pitäisi vähetä. Katsotaan sitten. Odottelen kyllä myös tietoa talon ulkopuolelta yhdestä duunista. Asiat oli sen suhteen jo aika pitkällä ennen Joulua, mutta nyt on tosiaankin ollut parin viikon radiohiljaisuus. Pitänee paiskata mailia sinne päin. Teenkin sen itseasiassa oitis.